maanantai 9. helmikuuta 2015

Hyvä, paha, hyvä, paha, hyvä, paha…

Tahdoimme tai emme, historia on hyvien ja pahojen areena. Ihastumme, vihastumme, ihailemme, inhoamme, arvostamme tai hyljeksimme historian henkilöitä niin mikro- kuin makrotasolla heihin liitettyjen mielikuvien, merkitysten sekä ihmisyyden kautta. Saman ilmiön löydämme siis lähipiiristämme vilkaistessamme oman sukumme tarinoihin tai kun tarkastelemme historiaa kansallisesti tai kansainvälisesti.

Vanhimmissa historian tarinoissa nämä asetelmat ovat vaihtuneet historian aikana useasti, koska tarinan merkitys on muuttunut ajan mukana. Piispa Henrikin ja talonpoika Lallin tarina on tästä kenties tyypillisin esimerkki suomalaisessa kuvastossa. Uskonsa puolesta kuollut Suomen ainoa pyhimys, pyhä Henrik edusti keskiajan ihmiselle toivoa ja pyhyyttä, johon niin Suomessa kuin Ruotsissa turvauduttiin. Uskonpuhdistuksen myötä pyhimyksistä tuli tarpeettomia, vaikka heidän muistonsa jäikin.

Kansallisen heräämisen myötä ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen, julma murhamies, ei sopinut kansakunnan historian alkujuureksi. Pyhän Henrikin ja Lallin kohtaamisesta oli suomenmielisten onneksi olemassa kaksi versiota: katolisen kirkon toimesta kirjoitettu legenda (1200-luvun loppu) sekä kansankielinen lyyrinen versio, joka oli kirjallisesti taltioitu 1600-luvulla. Jälkimmäisessä esiintyy Lallin vaimo, Kerttu, joka valehtelee miehelleen Lallille, ja valheellaan tekee Lallista syyn takeettoman. Kuten niin monesti historiassa, syntitaakka murhasta vieritettiin näin naiselle.

Tämän tarinan lapsia ovat suomalaiset olleet 1800-luvulta alkaen, mutta tasapainoilu on vaikeaa, koska siinä missä Lalli edustaa suomalaista "kantaisää", Henrik toi suomalaisille kristinuskon. Tällaisessa tarinassa ei voi olla kahta sankaria, joten Henrikin kohtalona oli, ei suinkaan jäädä maamme ainoaksi pyhimykseksi, vaan pikemmin valua siihen suureen katolisten massaan, joihin historianopetuksemme on aina suhtautunut nuivasti, mutta hyvin piilevästi. Meistä kasvaa katolisuuteen epäilevästi suhtautuvia, vaikka se tuskin on kenenkään suora tavoite, vaan tiedostamaton tapamme sitoutua menneisyydessä tehtyyn arvovalintaan siitä, keihin kuulumme ja keihin emme kuulu.

Historiankirjoissa dominoi edelleen Henrikin ja Lallin kohtaamisen kansankielinen versio. Legenda jää lähes poikkeuksetta mainitsematta. Henrikissä elää kuitenkin uudenlainen traditio. 19.1.2015 vietettiin kolmannenkymmenennen kerran ekumeeninen pyhän Henrikin messu Rooman Santa Maria sopra Minerva -kirkossa. Se symboloi Henrikin merkitystä kristinuskon tuojana sekä eurooppalaisten pyhimysten pohjoismaisena edustajana.

Päivänkakkaran seuraavassa lehdessä taitaa lukea Henrikin kohdalla ”hyvä”. Mitä siellä lukee Lallin osalta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti